Max Clifford: Grub Streetin äärimmäisen huijarin kaatuminen
Enemmän kuin tarina yhden miehen tekopyhyydestä: se on toinen tikariisku Britannian tabloidikulttuurille
2014 Getty Images
Niin kauan kuin useimmat britit muistavat, tiedottaja Max Clifford - nyt tuomittu kahdeksasta siveettömästä pahoinpitelystä - on ollut osa kansallista huonekalua. Julkkikset, jotka kaipasivat imagoa kunnostusta, kääntyivät hänen puoleensa yhtä varmasti kuin sairaat rikkaat kiirehtivät Harley Streetille.
Muutaman tunnin sisällä mediamyrskyn puhkeamisesta asiakkaansa rinnalla olisi Clifford – tahraton puku, ei hopeanväriset hiukset, hunajaiset sävyt. Seuraavana sunnuntaina yksi punaisella lehdistä levittäisi laajaa, sympaattista levitystä asiakkaasta. Nukkemestari oli jälleen vetänyt oikeat narut.
Cliffordissa, 'suutele ja kerro' -tarinoiden kuninkaassa, oli väistämättä jotain syvästi ironista, kun hän seisoi eilen tuomioistuimen ulkopuolella ja kertoi maailmalle, että asianajajat olivat neuvoneet häntä olemaan sanomatta mitään häpeästään ja kaatumisestaan. Kyse oli siitä, että sairas lääkäri kääntyi muualle parantuakseen. Perjantaina hän saa oikeutta, kun tuomari antaa tuomionsa. Cliffordia on varoitettu, että hän saattaa hyvinkin nyt päästä näkemään maailmaa vankiloiden väärältä puolelta: monille tuttua näkemystä hän on edustanut.
Ja huolimatta useista korkeilla paikoilla olevista kavereistaan – joista monet kiirehtivät etääntymään Cliffordin häpeän hetkellä – tähtien kerrannaisesta ystävästä tulee hirveän yksinäinen mies. Simon Cowellin kerrotaan jo vetäytyneen tapansa: monet muut hänen kaltaiset seuraavat perässä. Kahdeksan päivää tuomariston käsittely on tehnyt tyhjäksi vuosikymmeniä kestäneen kuvanrakennustyön. Tiedämme nyt, että Clifford oli yhtä laiska kuin kuka tahansa hänen edustamansa. Joka elää miekalla, se kuolee miekkaan.
Hänen kaatumisensa on enemmän kuin tarina yhden miehen tekopyhyydestä – korkean profiilin asemansa käyttämisestä ketjun sopimattomiin pahoinpitelyihin (Kun ajattelen häntä, hän saa minut vapisemaan ja saa minut tuntemaan oloni sairaaksi, sanoi yksi hänen uhreistaan).
Hakkerointipaljastuksen jälkeen se on jälleen yksi isku Britannian suositulle sanomalehtikulttuurille. Kuinka moni Cliffordin pöydässä syönyt sanomalehtipäällikkö pesee nyt kätensä hänestä? Tiedän, ettet vanha mies, tulet olemaan monen toimittajan huulilla tänään.
Luettelo Cliffordin asiakkaista ja uhreista on tarina kaikista sunnuntaistamme viime vuosina: Freddie Starr, joka ei koskaan 'syönyt' tuota hamsteria; Tory-ministeri David Mellor rakastelemassa avioliiton ulkopuolelta Antonia de Sanchalle pukeutuneena Chelsea-jalkapalloasuihin (Clifford keksi tarinan); hän edusti Mohamed Fayediä, Harrodsin silloista omistajaa; Derek Hatton, Liverpoolin vasemmistopoliitikko; Rebecca Loos, joka väitti, että hänellä oli suhde jalkapalloilija David Beckhamin kanssa. Häpeän ja kikauksen luettelo jatkuu.
Vuosien varrella Cliffordin on paljastettu keksineen tarinoita, valehteleneen, vetävän herkkäuskoisten Grub Streetin hakkerien silmiä, mutta ennen kuin hän pidätettiin vuonna 2012, mikään ei koskenut mieheen. Monet eivät ehkä pitäneet näkemästään, mutta Cliffordille tärkeät ihmiset – toimittajat ja avun tarpeessa olevat julkkikset – säilyttivät uskonsa hänen dramaattiseen romahdukseen saakka. Clifford saattaa nyt kohdata massiivisia vahingonkorvausvaatimuksia todistetuilta uhriltaan; hänen monimiljonääri-elämäntyylinsä on yhtä vaarassa kuin hänen vapautensa.
Mitä, jos jotain, mitä emme jo tienneet, on syntynyt tästä surullisesta tapauksesta? Että korkean profiilin miesten haavoittumattomuuden aika (edennyt Jimmy Savile, monet muut showbisneksestä, edesmennyt Cyril Smith, kerran Rochdalen kansanedustaja, jonka uraa haavoittuvien poikien hyväksikäytössä on nyt mikroskoopin alla) on hyvin ja todella ohi. Eikä kukaan ole tästä iloisempi kuin syyttäjäviranomaiset, jotka ovat nähneet useiden viimeaikaisten paljon julkisuutta saaneiden tapausten murenevan oikeussalipäivän ankarassa valossa.
Korjaavatko punapäät tapansa? He ovat varovaisempia – sen, joka syö paholaisen kanssa, on käytettävä pitkää lusikkaa – mutta korkealla paikoillaan ujoilu, jota Clifford ruokki iltapäivälehtikaverilleen, pysyy punapäänä. Kenellä on ajan täyttyessä chutzpah julkaistava Cliffordin oma surullinen ja synkkä tarina? Joku, lyön vetoa.
