sekasorto Irakissa: älä odota Blair & Co:n syyttävän Isistä
Murhaavat militantit ovat käyttäneet hyväkseen lännen pilattua ulkopolitiikkaa. Mutta ottaako kukaan vastuuta?
Chris Jackson - WPA Pool / Getty Images
Tuo Saddam Hussein takaisin – kaikki on anteeksi annettu. Mosuli, Irakin kolmanneksi suurin kaupunki (niiden vastine Birminghamille), on nyt murhaavien al-Qaidan asevoimien, Irakin ja Syyrian islamilaisen valtion (Isis), hallinnassa.
Jopa kahden USA:n kouluttamien Irakin hallituksen turvallisuusjoukkojen divisioonan on raportoitu luopuneen aseensa ja hyökänneen maanantai-iltana sen sijaan, että olisivat osoittaneet vastarintaa. Seurauksena on, että Irakin neljänneksi suurin asevarasto on nyt Isis-järjestön hallussa yhdessä ehkä puolen miljardin dollarin käteisen kanssa. Jopa Tikrit, Saddamin syntymäpaikka ja aikoinaan maallisen Baath-puolueen linnoitus, on nyt Isisin alueella.
Toisin kuin monet muut lähihistorian kapinallisliikkeet, Isisin väitteet valtiosta eivät ole röyhkeyttä tai liioittelua, vaan yksinkertaista totuutta. Sen kirjoitus alkaa nyt Syyrian Aleppon esikaupunkialueelta, 60 mailin päässä Välimeren rannikolta, itään Fallujahiin Keski-Irakissa.
Sen lisäksi, että se on armeija, sillä on omia sharia-tuomioistuimia ja kouluja. Jokainen sen hallitsema alue, laitos, naapurusto ja rakennus on koristeltu pyhän sodan mustalla lipulla. Luonnollisesti Isis on ykkösasu niistä tuhansista ulkomaisista vapaaehtoisista, joista monet ovat saapuneet Euroopasta ja Yhdysvalloista, jotka ovat ryntääneet alueelle jihadissa toivossa.
Isisin raskaus on ollut vaikea ja monimutkainen, ja se on kärsinyt lukuisista takaiskuista alkuaikoina, ja viime aikoina se on vahvistunut runsaan taloudellisen tuen ansiosta, josta suuren osan sanotaan olevan peräisin Qatarista – raha ei vain osta oikeutta isännöidä MM-kisoja.
Mutta se on nyt pääasiallinen hyötyjä kaksoiskatastrofeista, joihin Yhdysvaltain/Iso-Britannian ulkopolitiikka on vaikuttanut alueella – valtatyhjiössä, jonka loi Irakin sunnien osiin kahdeksan vuotta kestäneen länsimaisen sotilaallisen miehitys; ja Assadin vastainen laittomuus ja väkivalta suuressa osassa Syyriaa, jota länsimaiset johtajat rohkaisevat (ja joita presidentti Putin vastusti kiivaasti). Ironista kyllä, Mosulin joukkomestauksista saatujen uutisten jälkeen presidentti Assad on tarjonnut Syyrian sotilaallista apua Irakille yhteiseksi viholliseksi kutsumaa vastaan.
Varmasti Irakin ja sen kansan julma marttyyrikuolema jatkuu.
Samaan aikaan Lontoossa Britannian valtion vaatimattomat ja hyvätapaiset yritykset saada pohjaan oman sotilaallisen ja poliittisen panoksemme pohjalta jatkuvassa Irakin katastrofissa ovat osuneet puskureihin. Syy viivästymiseen tunnetaan hyvin: Tony Blair on haluton julkaisemaan joitakin tallenteita tapaamisistaan George W Bushin kanssa ennen Irakin sotaa, ja häntä on tukenut kansakunnan salaisuuksien lopullinen vartija, kabinettisihteeri Sir Jeremy Heywood; joka oli, kuten sattuu, Tony Blairin pääsihteeri asiaankuuluvissa tapaamisissa presidentti Bushin kanssa.
Ilmeisesti Sir John Chilcot ja pääministeri Cameron ovat nyt hyväksyneet kompromissin, jonka mukaan Chilcotin raportissa julkaistaan vain sisältö siitä, mitä muistiinpanoja noista kohtalokkaista kokouksista pidettiin (Heywood ei ollut liian hyvä pöytäkirjan tekemisessä) sen tarkan kielen sijaan.
Se, että oletettavasti riippumaton tutkinta hyväksyy tällaisen surkean kompromissin, tuskin tulee yllätyksenä brittiläiselle yleisölle – olemme tottuneet väsyneesti vaunuja kiertävään laitokseen tällä tavalla.
Mutta kaksi asiaa ovat yllättäviä ja silmiinpistäviä Chilcot-tutkimuksessa. Ensinnäkin sen tehtävänkuvaus – se ei pyri tuomitsemaan tai jakamaan syyllisyyttä, vaan ainoastaan ottamaan oppia. Ja toiseksi, tapa, jolla jotkut pääsyylliset/todistajat ovat yrittäneet selittää käyttäytymistään. Kerta toisensa jälkeen olemme kuulleet lauseen, joka perustuu tuolloin saamiini tietoihin ja jota on käytetty vankilasta vapaana korttina.
Toisin sanoen, sekä tapa, jolla tutkinta järjestettiin, että monien yksittäisten todistajien kertomuksellaan, hirveä, edelleen kehittyvä katastrofi ei ollut tapahtuman keskeinen osa. Tärkeää oli yksilöiden motivaatio - ei heidän tekojensa tulokset.
On paradoksi, että kun poliitikot ovat ammattimaistuneet, he näyttävät lähestyvän raskaimpia velvollisuuksiaan melkein amatöörihengessä. Tärkeää on osallistuminen kunniallisesti hyvillä aikomuksilla - ei tulos, vaikka siihen liittyisikin sekasortoa, etnistä puhdistusta ja kuolemaa massiivisessa mittakaavassa.
Sir Jeremy Heywood saattaa olla liukkaampi kuin useimmat, mutta poliitikkoja ja virkamiehiä on aina ollut vaikea saada tilille – he kuitenkin johtavat järjestelmää ja ovat taitavia manipuloimaan sitä.
Mutta tule ja unohda päätöksenteko on uusi ja huolestuttavan dekadentti kehityskulku kansallisessa elämässämme. Se on syövyttävämpää jopa kuin vastuun siirtäminen, paljon esillä Irakin kuulemisissa. Ainakin vastuun siirtäminen hyväksyy ajatuksen virheestä - jonkun muun tietysti, mutta vika kuitenkin.
Useimmat meistä joutuvat elämään päätöstemme seurausten kanssa, kuten myös perheemme; ja meitä ohjaavat, joskus olosuhteet pakottavat tunnustamaan virheemme. Jos tämä ikivanha tosielämän kaava on mielestäsi liian ankara ja epämiellyttävä makuusi, ryhdy ammattipoliitikoksi.
